Usvahunnut hopeaiset
     kuutamosta kumpuavat,
     leijuu veden pintaa pitkin,
     niityn yllä vaeltavat.

     Kukat hiljaa hyräilevät,
     lukki seittiänsä kutoo,
     siniseen yön satuviittaan
     metsän jalokivet putoo.

     Rantamalla koivut valvoo
     kuun ja veden kimallusta.
     Leikittelee lehvistössä
     valo valkee, varjo musta.

     Kurkottaen kaislikosta
     neito ruusut veteen valaa;
     se on vanha taika josta
     ammoin kerrottu on salaa.

     Katsoo pinnan kuvajaista,
     taivaan hopeaista siltaa.
     Voiko nähdä tulevaista,
     saako viestin jumalilta?

     Sirottelee ruusujansa
     jotta näkyis kasvot hälle,
     öinen taika toisi tiedon
     kaipaukseen nääntyvälle.

     Niin hän katsoo, kultahapsi,
     ympärillään varjot syvät.
     Silmiensä sinisyyteen
     kaikki sadut kerääntyvät.

     v.1876